Sunnuntai. Ei läskiahdistusta (ainakaan vielä). Kumpa maanantaita ei koskaan tulisi.

Söin juuri jogurtin jossa on 4,5% rasvaa. Eikä se ahdista. Olen niin hyvin takonut kallooni että jogurtti on turvaruokaa, että se ei enää ahdista. Ainakaan niin paljon kuin esim. jäätelö tai keksit.

Olen saanut minulle tärkeältä taholta (lue: poikkikselta) luvan tuhota itseäni niin paljon kuin lystään, kunhan en joudu sairaalaan. Se oli uskomattoman vapauttava kokemus. Ihmeellistä miten yksi ihminen voi vaikuttaa niin paljon.

Käytän edelleen purkkaa laksatiivina. Se itseasiassa ihan toimiikin, mutta tulokset voivat näkyä esim. vasta seuraavana päivänä. Syön myös ohrapuuroa ja ruisleipää. Nykyään ahdistun enemmän jos en saa tarpeeksi kaikista ruokaryhmistä kuin liiasta syömisestä. Mutta liikunnallahan siitäkin päästään. Turvaruoissa pysyttelen kuitenkin edelleen. Onko kenelläkään muuten kokemusta Jäätelöauton light-jäätelöistä? Olen ajatellut kokeilla niitä.

Kokeita, kokeita. Niitä on aina liikaa. Plus ne esseet ja itsearvio äidinkielen tunnille. Koulutyötä on aina liikaa, piste.

Leipomisinnostus ei hellitä. Aina löytyy jotain mitä haluaa tehdä. Haluan tehdä ihan kunnon ruokaakin, mutta minua ei päästetä niin pitkälle. Enkä edes aikoisi tehdä mitään ns. laihdutuspöperöitä.

Se sitten tältä päivältä, nyt kirjoittelemaan historian esseitä ja itsearviointeja. Varmaan niihin kokeisiinkin pitää lukea. Mutta eipähän tule ahmittua.

Uskomatonta. En ole käyttänyt tätäkään blogia kuukausiin. Vuoteen? Yli? Ei harmainta aavistusta.

Toivotaan nyt sitten että joku vielä lukisi tätä.

Eli siis. Jotain uutta. Olen lukion ensimmäisellä. Olen hoidossa (masennus ja syömishäiriö). Olen pienempi kuin viimeksi kirjoittaessani. Se anakaverini on ollut osastolla jo kolmesti. Olen eristyksissä, minulle ei koulussa paljoa puhuta. Minulla on lääkitys. Uskovainen suklaa-addikti katkaisi välit koska olen ärsyttävä, yhteistyökyvytön, passiivinen ja katson muita nenänvartta pitkin. Nuo olivat siis hänen sanojaan. Terapeutin mukaan hän projisoi omat huonot puolensa minuun. Uskon näin itsekin.

Umm. Olen innostunut naisten jutuista. Vaatteista, meikeistä, koruista. Sellaisesta. Kuulemma ihan hyvä juttu. Äiti kuitenkin edelleen kieltää pitsiset alusvaatteet (kun ei mukamas ole "ketään jolle niitä esitellä", tietäisipä vain). Ei yhtikäs mitään missä voisi tuntea itsensä nätiksi ja seksikkääksi edes kerran elämässä. Outona kompromissina se osti minulle mekon Lindexistä (oli tarjouksessa). M-kokoa. Kunnon läskiahdistus siitäkin. Ei kuulemma voi ostaa S-kokoa, kun olisi liian lyhyt. Ja piti vielä mainita erikseen, että ensin se ajatteli että "kauheita mekkoja, ei kukaan noita pidä" ja heti perään "hei, tyttärenihän pysähtyisi tähän heti". Kiitos kovasti, äitikulta, nyt lapsesi haluaa kutistua vielä lisää.

Suhde poikaystävääni on oudossa vaiheessa. Se muuten onnistui (kännissä) putoamaan katolta auton päälle. Eikä ollut kuin "vaan" 9 metrin pudotus. Sen pitää olla viikko pyörätuolissa että selkäranka korjaantuu. Vannoo jättävänsä viinan kokonaan tästä eteenpäin. No jaa, jätti se marin poltonkin minun vuokseni, eli ehkä se voisi onnistuakin. (Tosin siksi se päätyi kännäämään, kun ei voinut polttaa. Eli pienempi vai suurempi paha?)

Syömiset ovat vähän niin ja näin. Ravitsemusterapeutti tahtoo että syön lisää rasvaa. Aina vaan niistä rasvoista. 50 grammaa päivässä, aivan, juu juu ihan varmasti. Älä nyt hulluja kuvittele. Kyllä niitä rasvoja tulee, uskokaa pois, mutta joku raja on oltava. Oksentelua on tullut harkittua. Toistan, harkittua, koska olen nähnyt livenä mitä se tekee ihmiselle. Ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Ahdistus hellitti aluksi, mutta sitten masennuslääkkeet loppuivat ja joudun syömään pienempää annosta hetken ennen uutta reseptiä. Minulle kuulemma pitäisi alkaa syöttää 40 mg Seronilia päivässä. Huomattiin kaverin kanssa että Seronil vie ruokahalun. Kätevää.

Ehkä tänne nyt voisi kirjoitella useammin. Englanninkielisillä sivuilla on vähän kävijöitä ja kaikki jankuttavat syömisestä. Voin varmaan anailla täällä ihan rauhassa.

Anailusta puheenollen, pitää alkaa lenkkeillä. Omistan fitness-pallon ja piene korokkeen jolla voi kävellä ylös alas (alunperin korokkeeksi Wii-tasapainolaudalle, omistan Wii Fitin). On myös jumppa-alusta. Siitä sitten liikkumaan. Determination that is incorruptable. Rakastan sitä kappaletta, Disturbedin Indestructible. Sen voisi hyvin liittää ana-laulu-listoille. Jos joku on sen kuullut, tajuaa kyllä miksi. Voitto, voitto, thinner is the winner.

Ensimmäiseen välitavoitteeseen noin viisi kiloa. Siitä seuraavaan viisi, sitten taas viisi ja vielä viisi. Eli noin 20 kiloa pois olisi lopullisessa tavoitteessa. Ravitsemusterapeutin mukaan minut laitettaisiin osastolle jo kauan ennen sitä.

Mutta aina voi haaveilla, eikö totta?

Meillä oli kokeet tänään. Yhtä kamalat ja vaikeat kuin aina ennenkin. Huomenna on yhteiskuntaopin kokeet joihin pitää paahtaa taas loppu ilta. Toisaalta vatsakivut ja yli 30 sivun koealue eivät sovi mielestäni yhteen. No mietin sitä sitten joskus.

Hämmästyin niistä kommenteista(!) jotka ilmestyivät postaukseni perään. Kiitokset niiden kirjoittajille.

Iltapäivä meni sitten (jälleen) leipomiseksi. Muffineita tuli pari pellillistä. Niiden mussutus ei ole hyvä juttu, mutta nieleminen tuntuu niin ihanalta verrattuna sylkemiseen. Oksentaa en voi koska porukat tuntuvat olevan aina kotona (enkä siihen pystyisikään, minulla on jonkin sortin kammo oksentamiseen).

Eikä tänään pääse käymään edes kaupassa. Itku. Lähiseudun Citymarketista on tullut yksi lempipaikoistani. Ruuan määrä on pyörryttävä, ne tuoksut, värit, muodot, ja mikäs muu sitten tekisikään kaltaiseni ruoka-addiktin onnellisemmaksi. Ruokakaupat toimivat kuin piristysruiske, pari viivaa narkkarille.

Toisaalta, jos kaupasta eksyy mukaan suklaata tai muuta (ja minultahan 200 gramman levy menee hetkessä) ja se tulee syötyä niin morkkis on sitä suurempi. Pureskelen Läkerol Dentsejä ja purukumia ja yritän hävittää sen näläntunteen suustani. Ei oikein tunnu toimivan. Pitää vain lisätä lihassarjat vielä iltapäivällekin. Kehittää säälittävä rutiini ja aikataulu jostakin. Sellaisen voisi pyöräyttää vaikka huomenna.

Joten uusi vesilasi pöydälle ja yhteiskuntaopin kirja auki, kyllä tästä yli päästään. Onhan vielä Huippumalli Haussakin.

Hei vain kaikille jotka tätä vaivautuvat lukemaan.

Omistan jo blogin tai kaksi, mutta tämä on ensimmäinen suomenkielinen sellaiseni.

Tiedossa luultavasti kaikenlaista laihdutukseen liittyvää angstausta ja muuta masentavaa. Kirjoittelen huoneeni eristyksissä ja pyörin mielikuvituksessani. Saattaa tulla jotain muutakin ylimääräistä.

Päivän kysymys kuuluu: miksi syömishäiriöistä ei voi keskustella kenenkään kanssa?

Tällä hetkellä on vain yksi ihminen jolle edes pystyn puhumaan syömiseen ja laihdutukseen ja anailuun liittyvistä asioista. Muut, jotka asiasta edes tietävät, joko a) pilkkaavat minua avoimesti tästä asiasta tai b) kieltäytyvät kuuntelemasta. Koulukaverini kuuluvat kategoriaan a) ja eräs "nettituttavani" ja exäni kategoriaan b).

Eräs koulukaverini joka tähän pilkkakirveiden ihanaan joukkoon kuuluu on uskovainen suklaa-addikti. Hän on ylipainoinen ja väittää että hänen siskollaan on ollut anoreksia. Vaikea uskoa, kun hän puhuu siitä kuinka muka oksentelen (mitä en kylläkään tee, mutta hän ei saa sitä kalloonsa) sillä iljettävällä äänensävyllä jonka käyttäjä luulee olevansa muiden yläpuolella ja vitsailee siitä kuin syömishäiriö ei olisi mitään vakavasti otettavaa ja siitä pääsisi helposti eroon. Pidän naurun syvällä sisimmässäni kun hän puhuu haaveistaan liittyä laskuvarjojääkäreihin ja pudottaa painoaan. Herrajumala tyttö hyvä sinä et laihdu jos vedät kilon suklaata päivittäin! Olen myös hänen silmissään alempi elämänmuto koska en usko Jumalaan koko sydämestäni. Sekin on tarpeeksi inhottavaa.

"Nettituttavani" on anorektikko. Hän on myös masentunut, yrittänyt itsemurhaa yms. Näistä asioistahan me puhumme suuren osan ajasta, siis jos se liittyy häneen. Oli se sitten hänen tyttöystävänsä, äitinsä, kaverinsa, ongelmansa. Minä puolestani en saa puhua anoreksiastani enkä muistakaan ongelmistani, koska hän ei mukamas jaksa, hänelle tulee siitä huono olo jne. Reilua? Tekevätkö ystävät tai edes kaverit näin?

Joten olen suurimmalta osin sulkeutunut mieleni sopukoihin pahoine ajatuksineni. Niille, jotka haluavat minun puhuvan en halua puhua ja ne, joille haluan puhua eivät tahdo kuunnella minua.

Life sucks.